Martin Luther King Jr. oli sosialisti

<!– @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } –>

Historiallisista henkilöistä pitkällä tähtäimellä ja kansainvälisimmin nousevat arvostetuimmaksi ne, joiden saavutuksista tekee tunnetuja niiden universaalin moraaliuden taso. Kun tämä universaalin moraaliuden taso on niin korkea, että selvästi korkeampitasoisia hahmoja ei löydy historiasta, liittyy historiallinen henkilö niiden harvojen joukkoon, johon vain muutama hahmo yltää vuosisatojenkin kuluessa. Martin Luther King Jr. kuuluu tuohon pieneen moraalisuuden eliittiin. Uskomattomimpia tosiasioita Martin Luther King Jr:sta on hänen ikänsä, hän nimittäin kuoli vain 39 vuotiaana.

Mikä sitten tappoi tämän historian uskomattomimpiin henkilöihin kuuluvan suurmiehen? Katsokaamme hänen motiivejaan, niihin liittyviä intressejä, niistä johdettuja mahdollisia motiiveja, ja rajata siten ryhmät joilla olisi pätevä syy murhata hänet.

Aloittakaamme vuoden 1955 Montgomeryn bussiboikotista, joka on Kingin johtaman aktivismin uskotaan alkaneen. Tämän, noin vuoden kestäneen boikotin tuloksena Kingin johtama liike saavutti osavaltioiden sisäisen liikenteen rotujaottelun lopettamisen. Saavutuksen psykologinen merkitys edesauttoi mustien tasa-arvoisemman aseman saavuttamista todennäköisesti enemmän kun laillinen helpotus, sillä liike sai hyvin paljon suosiota. Erityisesti tämä johti Kingin vakuuttumaan väkivallattoman vastarinnan potentiaalisuudesta, ja Eteläisten Kristillisten Kirkkojen Yhdistyksen muodostamisen jälkeen vuonna ‘57 jälkeen toiminta laajeni ja laajeni.

Kuusikymmentäluvun alkuvuosina Nashvillen kaupungissa opiskelijoiden protestointi johti syömäpaikkojen integrointiin. Tällöinkin suurin vaikutus oli psykologista, ja vastarintaorganisaatioiden järjestäytyminen ja kannatus lisääntyi. Opiskelijat omaksuivat myös väkivallattomuuden filosofiaa, ja se profiloitui liikkeeseen vieläkin vahvemmin.

Vahvasti organisoituneena ja entistä kunnianhimoisempina SCLC:stä muodostui edellistä johtavaa afrikkalais-amerikkalaisten kansalaisoikeusjärjestöä NAACP:tä vahvemmaksi. Merkittävää on myös tapahtumassa, ei niinkään lailliset muutokset, jotka pysyivät vieläkin pieninä, mutta psykologinen vaikutus joka ulottui nyt Nashvilleä huomattavasti laajemmin ja kattavimmin myös mustasta erilliseen väestöön, erityisesti valkoisiin. Tämä kasvatti liikkeen niin suureksi, että sen luomat helpotukset olivat nyt yhteiskuntarakenteita muuttavia.

Liike kasvoi ja sen merkittävin taistelu käytiin Alabaman Birminghamissa, jota oikeutetusti kutsuttiin rotuerottelun pääkaupungiksi. 1956 Birminghamilainen pastori perusti Alabam Kristillisen Liikkeen Ihmisoikeuksien Puolesta (ACMHR), josta myöhemmin tuli SCLC:n paikallisjärjestö. Aktivoiduttuaan boikotein ja istumalakoin SCLC päätti keskittää voimavarojaan ACMHR:n kamppailuun, ja liikkeen johtajat valmistelivat väkivallattoman vastarinnan historian ehkä upeimman voimannäytöksen. Pidätysten, protestien, boikottien, lakkojen ja mielenosoitusten herkeämätön pommitus alkoi tehokkaasti muovata Birminghamin yhteiskunnallista maaperää. Vuonna ‘63 mennessä Birminham oli onnistunut herättämään Amerikkalaiset ennennäkemättömällä tavalla kyseenalaistamaan etnisyysasioiden laidan. Nähdessään kuvat vesitykkien paineen kestävistä urhoollisista mustista lehdistö heräsi ja otti Kingin puolen, ja murskavoitto tasoitti tien yhä laajemmalle ja perinpohjaisemmalle aktivismille.

Kingin pohtiessa keinoja nostamaan afrikkalais-amerikkalaisten asemaa hän ymmäris että rasismilla on myös syvät juuret talouselämässä, oli myös yhteiskunnan talousjärjestelmää koskevat kysymykset väistämättä esiin. Kirjassaan Why We Cant Wait, vuodelta 63, esittelee liikkeen tavoiteitta jatkossa. Ajatuksensa taloudellisista suhteistaan King esittää melko tyhjentävästi kappaleessa Tulevaisuuden Näkymiä: ”Neekereille ei riitä pääsyoikeus kaikkiin julkisiin laitoksiin; heidät on myös sulautettava taloudelliseen järjrestelmään sillä tavoin ,että heillä on varaa harjoittaa tätä oikeutta”.

King mainitsee toistuvasti kritiikkiä ”amerikkalaista” tai ”perinteistä ” kapitalismia, ja joskus kapitalismia suoraan kohtaan. Hän myös kuuluisassa sitaatissaan lausuukin ”Totuus ei löydy kapitalismin teesistä taikka kommunismin antiteesistä vaan molempien parhaat piirteet yhdistävässä synteesissä.”

Hänen saarnansa ”Kristinusko ja Kommunismi” hän käsittelee aihetta ehkä kaikista lukemistani saarnoista suhteessa eniten.

” Oikeuden nimessä meidän on myönnettävä että kapitalismi on usein jättänyt kuilun ylenpalttisen rikkauden ja viheliäisen köyhyyden välille. Se on luonut olosuhteita jotka ovat tehneet mahdolliseksi riistää joukoilta elämän välttämöttämät tarvikkeet, jotta muutamat harvat saisivat ylellisyyttä, ja sen on rohkaissut kovasydämisiä ihmisiä tulemaan tylyiksi ja hylkäämään omantunnon, niin että he, kuten rikas mies Lasaruksen edessä, ysyvät kylminä kohdatessaan kärsivän, puuttenalaisen ihmiskunnan. Vaikka Amerikan kapitalismi yhteiskunnallisten uudistusten välityksellä tekeekin paljon vähentäääkseen tälläisiä taipumuksia, on vielä kuitenkin paljon tehtävää. Jumalan tarkoituksena on, että kaikilla hänen lapsillaan on tarpeelliset taloudelliset edellytykset hyödylliseeen ja epäeettistä toisten kieriskellä ylellisyyden pehmeissä vuoteissa, kun toiset vajoavat köyhyyden upottavaan juoksuhiukkaan. Kun taloudellisen järjestelmän ainoana perustana on hyödyn tavoittelu, se edistää tappavaa kilpailua ja itsekästä kunnianhimoa, joka innoittaa ihmisiä osoittamaan suurempaa mielenkiintoa elatuksen hankkimista kuin elämää kohtaan. Se voi tehdä ihmisiet niin minäkeskeisiksi, että he unohtavan ”sinän” olemassaolon. Emmekö ole liian taipuvaisia arvioimaan menestystä verokalenterin ja autojemme koon mukaan emmekä sen mukaan millaista palvelumme ja suhteemme ihmiskuntaan on ollut? Kapitalismi saattaa johtaa käytnnön materialismiin joka on yhtä tuhoisaa kuin kommunismin opettama teoreettinen materialismi.”

Ja saarnassaan ”Paavalin kirje Amerikalle”, hän puhuu paavalin suulla sanoessaan:

” Amerikka … voit toimia demokratian puitteissa paremman tulojenjaon aikaansaamiseksi. Sinun täytyy käyttää suuria taloudellisia varojasi köyhyyden karkoittamiseksi maailmasta.”

Kirjassaan Why We Cant Wait hän myös mainitsee yhdysvaltain liikkeensä taloudelliseksi ohjelmakseen täystyöllisyyden ja tasaisemman työnjaon. Hän myös yhdistää 30-luvun työväenliikkeen mustien kansalaisoikeusliikkeeseen: ”Maamme joutui 30-luvulla samankaltaisen haasteen eteen. Voimakkaat ja vihamieliset ainekset vastustivat kaikkialla maassa kiivasti työläisten järjestäytymisyrityksiä, joiden välityksellä nämä pyrkivät hankkimaan itselleen elantoonsa riittävän palkan ja kelvolliset työolot. On kiinstoisaa panna merkille, että jotkin niistä osaltioista jotka vastustavat kansalaisoikeuksien edistämistä, olivat samoja, jotka uhmasivat ammattyiyhdistysten ponnisteluja 30-luvulla.”

Kaikkein sosialistisin hänen kirjoittamansa dokumentti kuitenkin löytyy vuodelta ‘67 SCLC:n vuosikokouksen puheenvuorossaan.

”Jonain päivänä meidän täytyy kysyä kysymys miksi Amerikassa on 40 miljoonaa köyhää? Ja kun kysyt sen kysymyksen, nostat myös kysymyksen taloudellisesta järjestelmästä, varallisuuden laajemmasta jaosta. Kun kysyt sen kysymyksen, alat kyseenalaistamaan koko kapitalistista talousjärjestelmää. Meidän tulee auttaa turhautuneita kerjäläisiä elämän toreilla. Mutta jonain päivänä meidän pitää ymmärtää että rakenteet jotka tuottavat kerjäläsiä vaativat uudistusta. Se tarkoittaa että kyseenalaistettava.”

”Kun puhun koko yhteiskuntaa koskevista kysymyksistä, se tarkoittaa että loppuen lopuksi rasismin ongelma, riiston ongelma ja sodan ongelma ovat kaikki sidottu toisiinsa. Nämä ovat kolme alituisessa vuorovaikutuksessa olevaa pahaa.”

Nämä kaksi viimeistä sitaattia ovat mielestäni niin upeita, että jos yhteiskunnallinen filosofiani pitäisi tiivistää kahteen sitaattiin, ne olisivat epäilemättä juuri nämä kaksi.

Hieman Immanuel Wallersteinista

<!– @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } P { margin-bottom: 0.21cm } –>

Vierailunsa myötä Immanuel Wallerstein tuli tunnetuksi myös Suomessa, ja poliittisissa piireissä hänen teoriansa maailmanjärjestelmän riistosuhteista tunnetaan jotenkuten. Itse sain juuri luettua ”Essential Wallerstein” kirjasen, joka koostuu 28:sta, n. 5 – 25 sivua pitkistä kirjoitelmista jotka on luokiteltu 5 eri luokkaan. Nimensä mukaan kirja on käsittelee perusteellisesti Wallersteinia, ja paksuutta onkin lähemmäs 500 sivua. Ennen kirjasta olin ehtinyt perehtyä hieman pieneen ”Introduction to World System Analysis” kirjaseen n. 100 sivun verran, ja luin läpi muutama sata sivua pitkän kirjan ”Ambigous Identities: Race, Nation, Class”, jonka Wallerstein on kirjoittanut yhdessä Etienne Balibarin kanssa.

Wallersteinin toistuvin teema ja kuuluisin teoreettinen luomus (kyseessä ei ole teoria, vaan analysoinnin tapa) on maailmanjärjestelmäanalyysi (world system analysis), joka perusteeseissään kuuluu mielestäni lähivuosikymmenien suurimpien yhteiskunnallisten ajatusten joukkoon.

Maailmanjärjestelmäanalyysi on lähestymistapa yhteiskunnallisiin ilmiöihin: sen mukaan koko maailma on ollut n. 1800 luvun lopusta yksittäinen järjestelmä, kapitalistinen maailmanjärjestelmä (vaikka kapitalistinen jäjrestelmä syntyikin Wallersteinin mukaan jo 1500 luvulla) ja kaikki yhteiskunnalliset ilmiöt on käsitettävä sen mukaisessa kehyksessä. Hienoin yksittäinen, vaikkakaan ei itsenäinen, oivallus joka tähän liittyy löytyy jonkinnäköisessä muodossa ”Development of the World System” esseen lopusta ”Tulen perehtymään siihen turhautumiseen mitä moni on tuntenut yrittäessään analysoida useiden kansallisten yhteiskuntiemme kehittymisien prosesseja aivan kuten ne olisivat autonomisia, sisäisesti muuttuvia rakenteita. Ne ovat, ja ovat olleet, todellisuudessa pääasiallisesti rakenteita jotka ovat syntyneet, ja muuttavat muotoon reaktiona maailmanlaajuisiin prosesseihin. Juuri tämä maailmanlaajuinen rakenne ja sen kehityksen prosessit ovat meidän tosiasiallinen yhteinen tiedonkohteemme.” Vaikka maailma olisikin jaettu näennäisesti suvereeneihin poliittisiin yksiköihin, yhteiskunnat ja talous toimivat yksittäisessä, koko maailman kattavassa yksikössä. Tämä tarkoittaa että poliittinen yksikkö, vaikka kansallisvaltio, ei kehity sisäisesti, vaan maailmanjärjestelmän kehityksen kautta. Valtioiden rooli ja niiden toimet eroavat siis oleellisesti nykyisestä käsityksestä.
Nykyinen maailmanjärjestelmä on kapitalistinen maailmanjärjestelmä, ja kapitalistinen työnjako levittyy näiden yksiköiden välille. Luulin että olin ensimmäinen joka oivaltaisi yhteyden Leninin imperialismiteoriaan, jota Wallerstein ei muistaakseni mainitse kertaakaan, mutta tulinkin vain todistaakseni oman typeryyteni: tottakai yhteydestä on jo oma osiokin Wikipediassa.

Vaikka Wallerstein jakaakin poliittiset yksiköt kolmeen luokkaan niiden taloudellisten suhteiden mukaan, ei voida puhua kapitalisti, keskiluokka ja proletariaattivaltioista, vaikka selviä yhtäläisyyksiä Wallersteinin ytimen, semiperiferian ja periferian välillä onkin. Samanlaisen yksioikoista selitystä kun Karl Marx käsitellessään luokkia (suhde tuotantovälineisiin), Wallerstein ei anna. Jokaiselle kolmesta asemasta löytyy tyypillisiä piirteitä ja useita toimintoja, ja Marxin luokka-analyysin tavoin lisäarvo kasaantuu riiston kautta periferiasta semiperiferiaan ja ytimeen, joista ydin myös riistää semiperiferiaa, joka puolestaan pyrkii nousemaan ytimeen. Semiperiferia ei siis ole Marxin keskiluokka joka omistaa tuotantovälineet ja työskentelee niissä, vaan pitemminkin vähemmän tunnettu puoliproletariaatti, joka osan ajasta työskentelee kapitalistina riistäessään periferiaa, mutta jota kuitenkin ydin riistää.

Leninin teorian tavoin periferia tuottaa raaka-aineet ja halvan työvoiman, jonka ydin jalostaa ja myy takaisin, kasaten lisäarvon ydinmaihin. Ortodoksimarxistista perinnettä noudattaen Wallerstein myös vähättelee Euroopan sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen porvarilliseksi ilmiöksi jossa imperialismin myötä kasautunut lisäarvo joudutaan jostakin syystä jakamaan kapitalistien toimesta työväenluokalle. Käsittelen tarkemmin koko aristokraattisen proletariaatin vastakritiikkiä kirjoitelmassani Ortodoksisen Sosialismin Vastakritiikkiä I : Aristokraattinen Työväenluokka.

Kirjassaan ”Essential Wallerstein” ja ”Race, Class, Nation : Ambigous Identities” hän esittää myös monia muita pienialaisempia teorioita, kuten esimerkiksi yhteiskuntatieteden jaon näennäisyydestä, rasismista ja maailmantalouden kehityksestä, mutta nämä kaikki teoriat käsitellään maailmanjärjestelmäkäsityksen avulla. Maailmanjärjestelmä onkin metodi analysoida, ei niinkään teoria.

Etniset vähemmistöt ja kapitalismi

I. Etnisen vähemmistön etnisyys, integraatio ja segregaatio
Niiden kansanosien joita kutsumme ”etnisiksi vähemmistöiksi” biologinen etnisyys, jolla tarkoitan ominaista geeniperimää, sulautuu muun väestön geeniperimään hyvinkin tiukan laillisen ja/tai kulttuurillisen rotujaottelun ollessa voimassa. Esimerkiksi vaikka samaa nimitystä ollaan käytetty ”afrikkalais-amerikkalaisesta” vähemmistöstä on sen etnisyys muuttunut. Esimerkiksi 2009 tehdyn tutkimuksen mukaan 58% afrikkalais-amerikkalaisista omaa 12,5% eurooppalaista geeniperimää, 20% afrikkalais-amerikkalaiseksi määritellyistä ovat geeniperimän perusteella n. 25% eurooppalaisia. Samainen vähemmistö on etniseen vähemmistöön on sulautettu tai on sulautunut myös muiden etnisyyksien geeniperimää, esimerkiksi alkuperäisamerikkalaista geeniperimää löytyy afrikkalais-amerikkalaisista ainakin 12,5 % yhteensä 5% väestöstä.
Vaikka alunperin nimitys onkin voitu antaa etniselle ryhmälle etnisyyden mukaan, eivät etniset vähemmistöt kuitenkaan pysy etnisinä, tai pitemminkin niiden etnisyys sulautuu. Osa etnisistä vähemmistöistä saattaa hetken päästä integroitua muuhun väestöön. Esimerkiksi inkerinsuomalaiset integroituivat, mutta saamelaiset eivät, vaikkakin jälkimmäisen geeniperimä onkin enemmän integroitunut kuin edellisen.
Se, mikä määrittää segregoituuko vai integroituuko etninen vähemmistö ei siis ole tekemisissä varsinaisesti alunperäisen standardin, etnisyyden kanssa. Segregoitumisen ja integroitumisen määrää vähemmistön luokkarakenne. Luokkarakenteella tässä yhteydessä tarkoitan yhteisön jäseniksi laskettavien määrää kussakin yhteiskuntaluokassa. Mikäli etnisyyden luokkarakenne eroaa kantaväestön vastaavasta, siihen laskettavista ihmisistä suurempi osuus kuuluu esimerkiksi työväenluokkaan, se segregoituu. Tämä johtaa siihen että segregoituneet etniset vähemmistöt voidaan jakaa niiden luokkarakenteen mukaan, sillä niistä jokainen sisältää kantaväestöä suuremman osuuden yhteen tai kahteen luokkaan kuuluvia ihmisiä.
Se mikä on määrittänyt etnisten vähemmistöjen luokkarakenteen löytyy historiallisista seikoista ja siten ei ole yleistettävissä, ja vaikka varmaankin joitakin yhtäläisyyksiä ja lainalaisuuksia voitaisiin luetella vaatisi se niin suuren tutkimustyön että jätän sen tässä ajatuksen virran kuohussa rannalle, johon saatan myöhemmin palata.
Kuten aikaisemmin mainitsinkin vähemmistöt voidaan luokitella sillä niistä keskivertoa suurempi osuus kuuluu johonkin yhteiskuntaluokkaan. Toisinsanoen Vähemmistöt kuuluvat yhteen neljästä pääluokituksesta tai niiden välimuodoista, jotka yhteenlaskettuina loisivat seitsemän luokitusta. Vähemmistöt voivat siis kuulua johonkin yhteiskuntaluokkaan tai kahden hierarkiassa vierekkäisen luokan väliin. Käsittelen pääluokitelmien vaikutukset ja roolin kapitalismin näkökulmasta yksitellen.
II. Kaikille segregoituneille etnisillle vähemmistöille ominaiset vaikutukset
Jokaisella etnisellä ryhmällä on luokkarakenteensa määräämät vaikutukset, mutta niillä on joitakin yleisiä vaikutuksia, joista jotkin tosin ilmentyvät eri tavalla eri luokkarakenteissa.
Etnisten vähemmistöjen ensisijaisesti yleinen vaikutus on se, että ne muuttavat luokkakysymykset myös etnisyyskysymyksiksi etnisyyksien jakautuessa eri yhteiskuntaluokkiin. Kun etnisyyksiä kohdellaan eri tavalla yhteiskunnan toimesta ja eristetään myös kulttuurillisesti luodaan myös kulttuuri-identiteetti luodaan, joka eristää vähemmistöä muusta väestöstä ja lähentää sen sisäisiä luokkia. Tämä korostuu erityisesti kriisien aikaan, jolloin yleensä etniset vähemmistöt toimivatkin täydellisenä jarruna kapitalismin vastaiselle mielialalle: on epäinhimillistä odottaa välittömästi pääteltävän että kriisien jakautuessa epätasaisesti eri etnisyyksien välille kyse olisikin perusteeltaan luokkakohtaisissa vastakohdissa. Myös jotkin taloudelliset alat voidaan yrittää eristää kantaväestöltä erottamalla niiden harrastajia kantaväestöltä. Tämä antaa tietyn leiman kantaväestölle, jolloin se toimii myös helpompana hahmona esimerkiksi syntipukiksi.

III. Proletaarisille vähemmistöille ominaiset vaikutukset
En aloita inhimillisten elinolojen kurjuuden perusteella alhaisimmalla, lumpenproletariaatilla, ryysyköyhälistöllä, vaan seuraavaksi huono-osaisemmalla, proletariaatilla, työväestöllä. Tämä johtuu siitä että suurin osa etnisistä vähemmistöistä kuuluu proletaarisiin vähemmistöihin ja koska muita luokituksia on helpompi käsitellä sen jälkeen.
Proletaariseen vähemmistöön luetaan ne segregoituneet vähemmistöt joissa kantaväestöä suhteellisesti suurempi osuus kuuluu työväenluokkaan. Proletaarinen vähemmistö on porvariston asemaa suuresti vakauttava ja helpottava monesta eri vaikutuksesta.
Ensinäänkin työväki on jaettu kahteen osaan, joiden yhteistyötä pystytään hankaloittamaan suuresti ja joiden intressit näyttäytyvät eroavaisilta ja jopa vastakkaisilta. Intressien eroavaisuus on tietenkin harhaa: vaikka toista osaa sorretaankin toista osaa pahemmin, sorron suorittaja on kuitenkin sama taho. Yhteistyön ja yhtenäisyyden hankaloittamiseksi yleensä nimenomaan työväkeen iskostetaan rasismi, mitä helpottaakin alhainen koulutustaso. Kun toinen osa, valtaväestöllinen osa, halveksuu ja syrjii toista johtaa se myös segregoituneen osan katkeroitumiseen, kierteeseen joka häilyttää luokkatietoisuutta äärimmäisellä tehokkuudella. Yleensä tämä myös mahdollistaa segregoituneen osaston räikeämmän taloudellisen riiston.
Luonnollisesti kapitalistiset kriisit iskeytyvät täten epätasaisesti eri etnisyyksien kesken, joka ennestään vahvistaa segregaatiota ja katkeruutta ja vahvistaa käsitystä siitä että yhteiskunnallisissa vääryyksissä ensisijainen kysymys olisi etnisyyksistä.
Etnisyyskysymyksen keinotekoinen luominen johtaa myös etnisyysidentiteetin syntymiseen, joka ilmenee tyypillisesti vahviten segregoituneen, ja siten tyypillisesti räikeimmin ja törkeimmin riistetyn ja sorretun, ryhmän parissa. Tämä vahvistaa taipumusta liittoutua toisten etnisten ryhmien työväestön sijasta oman, suhteellisesti pienemmän, porvariston ja keskiluokan kanssa, sillä mikäli katsomme etnisyyttä luokkaa ensisijaisempana, ovat oman etnisyyden edut ja intressit luokkaa tärkeämmät, niin kuin nämä kaksi olisivat erotettavissa.
Esimerkkejä proletaarisesta vähemmistöstä löytyy ainakin oman muistikantani perusteella eniten: (ainakin Turkin) kurdit, afrikkalais-amerikkalaiset, tiibetiläiset, palestiinalaiset, suurin osa uusimmista eurooppan saapuneista diaspora kansoista (afrikkalais-eurooppalaiset, aasialais-eurooppalaiset, länsi-eurooppaan muuttaneet itäeurooppalaiset), suurin osa Tamili diasporasta ja 1964-jälkeisen Myanmarin intialaiset (joka on äärimmäisimpiä löytämiäni esimerkkejä) ovat esimerkkejä proletaarisista vähemmistöistä.

IV. Keskiluokkaisille vähemmistöille ominaiset vaikutukset
Mitä tarkoitetaan keskiluokalla on yleensä epäselvin kaikista yhteiskuntaluokista. Yleiskielellä sillä tarkoitetaan usein keskituloista ihmistä, mutta Marxin merkityksessä pikkuporvaristo tarkoitti ihmistä joka omistaa tuotantovälineet muttei osta työvoimaa vaan käyttää omaansa. Sen lisäksi käsitteenä hyvin tuntematon on ns. puoliproletaari, joka tarkoittaa että ihminen työskentelee osan ajasta kapitalistina ja osan proletaarina.
Otan Sikhit esimerkkinä keskiluokkaisesta vähemmistöstä pääasiassa sen takia että he työskentelevät aloilla jotka ovat korkeampia kuin proletaariset ammattikunnat mutta alhaisempia kuin kapitalistiset, Sikhien tapauksessa upseeristo ja rikas maanviljelijäväestö. Sikhejä on maailmassa 25 miljoonaa, joista 15 miljoonaa, n. 75% kokoinen osuus väestöstä, asuu Punjabin osavaltiossa. Punjab on kaikista Intian osavaltioista rikkain: Punjabilainen ansaitsee noin kolme kertaa keskimääräistä Intialaista enemmän. Sikhit muodostavat n. 2 % Intian väestöstä mutta noin 20% armeijan upseeristosta ja 15% koko armeijasta. En löytänyt varmoja tai konkreettisia todisteita, mutta ymmärtääkseni yleinen käsitys on se, että Sikhien osuus muillakin turvallisuusaloilla on muuhun väestöön verratessa ylisuuri.
Ikävä kyllä edes kolmen tunnin selailun jälkeen en löytänyt tätä pätevämpiä tilastotietoja, mutta uskon että nämä osoittavat melko selvästi kaksi seikkaa joiden perusteella luokittelisin Sikhit puoliproletaariseksi tai keskiluokkaiseksi vähemmistöksi. Ensinäänkin Sikhien luokkarakenne eroaa selvästi yhteiskunnan muusta väestöstä, he ovat yliedustettuina aloilla joiden asema eroaa keskiverrosta,  ja toiseksi, se eroaa tavalla jota ei voida luokitella lumpenproletaariseksi, proletaariseksi eikä kapitalistiseksi. Upseeristo on voitaisiin luokitella puoliproletaariseksi ja varakas maanviljelijä on malliesimerkki keskiluokasta.
Keskiluokkaisista vähemmistöistä suurin osa on sotilasvähemmistöjä. Sotilasvähemmistöjä syntyvät ennen kapitalismia ja tyypillisesti katoavat mikäli valtio kuuluu ytimeen tai sub-periferiaan, mutta ydin tai imperiumi voi useasti jalostaa sotilasvähemmistöt omiin poliittiseen tarkoituksiinsa.
Sotilaalliset vähemmistöt ovat hyödyllisiä aikakauden vallitseville luokille hyvin yksinkertaisesti syystä: sodankäynnin taidot periytyvät valtaväestölle ja muille etnisyyksille suhteessa vähemmän, sotien seuraukset jakautuvat eri etnisyyksille epätasaisesti, sotilaskansan maine aiheuttaa psykologista etua sodankäynnissä ja armeijalla on vähemmän kulttuurillista yhtenäisyyttä kansanjoukkoihin. Selvemmin kuin missään muussa, juuri sotilasvähemmistöjen esimerkeissä todistautuu tiettyjen alojen eristämispyrkimys on hyvä esimerkki.
Sotilasvähemmistön luominen on todennäköisesti yleisempää koska siinä rasistinen hegemonia käyttäytyy myös valtapoliittisest edullisesti: soturikansan etnisyys luo rasialistisessa maailmankuvassa sotilasetnistävähemmistön keskuudessa korkeampaa moraalia ja vastustajien joukossa alempaa.
Muita esimerkkejä sotilasvähemmistöistä Sikhien lisäksi ovat Zulut ja Gurkhat, vain muutamia mainitakseni.

V. Porvarillisille vähemmistöille ominaiset vaikutukset
En usko että olen millään tavoin pätevä nimeämään porvarillisten vähemmistöjen yleisyyttä kaikkien etnisten vähemmistöjen parissa, mutta ne ovat tyypillisesti kaikkein näkyvimpiä ja valtapoliittisesti helpoimmin käytettävissä olevia. Esimerkkeinä ovat suomessa Suomenruotsalaiset. Tässä vaiheessa en ole varma nykyisestä tilanteesta, mutta vaikutukset ovat sama vaikka suomenruotsalaisten todellinen luokkarakenne ei tule tietoon. Muistelisin kuitenkin että Fagerholm muistelmissaan mainitsee että suomenruotsalaisista oli työväenluokkaan sijoittuvissa työasemissa 50%. Muistan myös että ruotsinkieliset pankkitilit (siis jossa palvelukieli on ruotsi) ovat keskimääräistä suurempia.
Joka tapauksessa kuva suomenruotsalaisista porvarillisina takaa ensinäänkin huonojen olojen syntipukeiksi myös etnisyyden. Suomenruotsalaiset porvarillisena vähemmistönä tarjoavat myös ulkopoliittista etua: ei ole sattumaa että korostetuin urheilunationalismin vihollisuuden kohde on naapurimaa Ruotsi. Nämä ovat selvästikin hieman kauemmista historiallisissa olosuhteissa syntyneitä seikkoja, ja niiden selviytyminen voikin johtua vaikutusten käytännöllisyydestä myös nykyisissä olosuhteissa (tässä tapauksessa siis ulkopoliittisista ja sisäisen yhteiskunnan luokkaolosuhteiden samankaltaisuudesta).

VI. Segregaation keinot

Koska vaikutukset perustuvat mielikuviin, joita vain vahvistamaan todellisuus on luotu, vastakkaisen näkökulman omaksuminen pyritään rajoittamaan jokapäiväisiä kontakteja myöten. Tätä varten räikeä lakisääteinen rotujaottelu ei ole millään tavoilla edellytys vain yksi tapa: kulttuurilliset, esimerkiksi elämän tottumuksia tai kieltä koskeva, segregaation keinot ovat aina tehokkaampia.  Valistusajan porvarillisuus oli perusarvoiltaan kielteinen ennakkoluuloja kohtaan, mutta siitä huolimatta vaikka se onkin yhteensopimaton kapitalistisen arvomaailman yleiskuvassa se on selvinnyt kapitalistisessa yhteiskunnassa ja voi erityisen hyvin. Imperialismi ja sen seurauksena syntyneet yhteiskunnalliset ilmiöt ovat varmasti yhteiskuntarkenteita jotka ylläpitävät rasismin olemassaoloa.

VII. Maahanmuutto
Maahanmuutto on on käsiteltävä postmodernin kapitalismin rasismina, joka on vain päivitetty versio fordistisen kapitalismin versiosta. Euroopassa EU-alueen ulkopuolelta tulleet diaspora maahanmuuttajat ovat lähes poikkeuksetta proletaarisia. Maahanmuuttajat ovat porvareille todella hyödyllisiä: niiden nojalla pystytään ujuttamaan muuten oikeistolainen politiikka valtiovaltaan, proletaariseen asemaan paiskattu vähemmistö toimii rasistisen ja nationalistisen ajattelun vahvistajana. Sen lisäksi toisinkuin yksi tai muutama suuri etninen vähemmistö, maahanmuuttajavähemmistö, joka on lähes yhtälailla proletaarinen ei ole kulttuurillisesti yhtenäinen vaan koostuu kymmenistä toisistaan useasti suuresti eroavista ryhmistä. Tämä osuus ei ole tarkoitettu omiin mielipiteisiini syistä miksi maahanmuuttopolitiikka ajaa vähemmistön proletaariseksi, mutta olettaen että tämä ei johdu maahanmuuttajien kyvyttömyydestä astua korkeampiin luokkarakenteisiin.

VIII. Etniset etujärjestöt ja liikkeet

En toivo että tekstini on jättänyt vaikutuksen etten arvostaisi etnisiä etujärjestöjä, sillä se on hyvin pitkälti vastakohta todelliselle asenteelleni. Etnisten etujärjestöjen ja liikkeiden tärkein anti maailmalle on niiden valtava panos inhimilliselle edistykselle, jolle löytyy vertailukohde vain työväenliikkeen parista. En usko että minun on pidemmittä puheitta perustella miten Martin Luther King tai Nelson Mandela ovat edistäneet inhimillisempää maailmaa, mutta rotujen välisellä valtiollisella tasa-arvolla on toinenkin vaikutus, sillä en itse löydä ainuttakaan esimerkkiä liikkeestä joka olisi saavuttaessaan valtiollisen tasa-arvon, olisi myös saavuttanut yhteiskunnallisen tasa-arvon ajamalleen kansanosalle. Tämä osoittaa hyvin selkeästi ettei etnisyyksien välinen tasa-arvo johdu ensisijaisesti valtiollisesta sorrosta, vaan valtiollinen sorto on vain väline ylläpitää taloudellista sortoa. Valtiollinen tasa-arvo vain helpottaa taloudellista ahdinkoa, mutta ei poista sitä.
Vaikka afrikkalais-amerikkalaiset ovatkin saavuttaneet äärimmäisen tehokkaalla taistelulla valtiollisen tasa-arvon, josta Obama on äärimmäisin esimerkki, he ovat vieläkin ajettuna taloudelliseen epätasa-arvoon. Martin Luther King ymmärsi tämän, ja muuttikin yhteiskunnallisen kantansa loppuvuosinaan avoimesti sosialistiseksi, vaikka kristillisten periaatteidensa mukaan oli jo maininnut kirjeenvaihdossaan 50-luvun alussa että oli talouskysymyksissä ”lähempänä sosialistista kuin kapitalistista.” Kingiä ja hänen sosialismiaan käsittelen pian tulevassa kirjoitelmassani tarkemmin, mutta mainitsen tässä yhteydessä jotakin väliotsikon kannalta oleellisia piirteitä hänen viime vuosiensa radikalismista.
Toisiksi tärkein valtiollisen tasa-arvon vaikutus, inhimillisten seurauksien jälkeen, on sen yhteiskunnan luokkaluonteen esiintuominen, mistä kertoo mm. se että vuosien ‘55 – ‘68 afrikkalais-amerikkalaisten taistelua johtanut Kingin liike vaihtoi painotuksensa vuonna 67 rotukysymyksistä taloudellisiin kysymyksiin ja lähti ajamaan ei suoranaisesti afrikkalais-amerikkalaisten, vaan kaikkien taloudellisessa sorrossa elävien asiaa massiiviseksi suunnitellulla ”Poor Peoples Campaignilla”, joka kaatui Ralph Abernathyn otettua johdon Kingin kuoleman (1968) jälkeen.

Länsi Eurooppalaisen Oikeiston Nousu

.JOHDANTO

Porvarillinen aave vaeltaa euroopassa. Viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana yleinen taipumus eruoopassa on ollut oikeistolaisten arvojen ja kannatuksen nousu, ilmiö jota on käsitelty suhteessa vaikutuksiinsa ja historiallisuuteensa eriskummallisen vähän yleisessä poliittisessa keskustelussa. Tämä teksti käsittelee oikeiston nousua, jonka olemme spekuloineet kolmen, osittain päällekkäisen, ilmiöiden summan ja tulon välimuotona. Olemme pyrkineet myös spekuloimaan ilmiöiden vaikutuksen alaa, sen nykyasemaa, ideologisuutta sekä tulevaisuutta. Lopussa myös luonnostelemme hyvin suurpiirteisesti sitä, miten vasemmiston tulisi reagoida.
Ilmiö on tapahtunut lähes kaikissa Euroopan maissa, ja vaikuttanut etenkin niissä missä on ollut historiallisesti vahva vasemmistolais/sosiaalidemokraattinen kannatus.
Suomessakin Kokoomuksen kannatus on kasvanut uusien äänestyssukupolvien korvatessa vanhoja, mikä näkyy siinä yksinkertaisessa tosiasiassa, että vaalitulokset näyttäytyvät koko ajan edullisemmilta. Myös muissa yhteiskuntaryhmien, kuten akateemisesti kouluttamattomien, naisten ja seksuaalivähemmistöjen joukossa oikeistolaisuus (ei välttämättä kuitenkaan kokoomuksen imagoa vastaava oikeistolaisuus) on nousussa. Suomen tapauksessa (muiden yhteiskuntien nykytilannetta en ole kyennyt yhtä tarkasti seuraamaan) uskon että tilannetta syventää politiikan näkyvien ja karismaattisten hahmojen keskittyminen oikeistolla, ja lähinnä huonosti edustavien, enkä tarkoita pelkästään ulkonäköä, keskittyminen vasemmalle, erityisesti omaan puolueeseeni SDP:n.

II.NIETZCHE ILMIÖ

I.Nietzche ilmiön anatomia

Nietzche sanoi aikoinaan: ”Joka taistelee hirviöitä vastaan, katsokoon, ettei hän itse muutu siinä hirviöksi”. Kuusikymmentäluvulla nuoriso katsoi sodan nähnyttä ja sen kokenutta sukupolvea, heidän arvojansa ja poliittisia suuntauksiaan, ja hormonien paineesta, identiteettikriisistä synnyttivät he sukupolvensa hengen, zeitgeistin, joka kääntyi radikaalisti edellisten sukupolvien arvoja vastaan.
Yhteiskunnalliset virtaukset, jotka erosivat edellisten sukupolvien arvoista, omaksuttiin helpommin tunneperäisen kapinanhalun takia. Esimerkiksi Vietnamin sotaa vastustava rauhanliike kykeni kasvamaan historian siihen mennessä laajimmaksi rauhanliikkeeksi. Vasemmistolaisten ääriliikkeet, internationalismi, pasifismi ja esimerkiksi seksuaaliset vapautusliikkeet saivat uudesta sukupolvesta mitä hedelmällisimmän maaperän.
Tämä ilmiö, jonka olemme ristineet Nietzche ilmiöksi, toistuu parhaillaan. Nykyinen sukupolvi pyrkii kapinoimaan edellistä sukupolvea vastaan, mutta ironisesti muuttuukin juuri sen takia sen kaltaiseksi. Kapinanhalun hedelmällinen maaperään on heitetty koko sukupolvea kskevia siemeniä, jotka muodostuvat Nietzche ilmiön katalysoimiksi sivuilmiöiksi. Voimme ilmaista ilmiön toimintaa myös toisella tavalla.
Ihminen altistuu alati arvomaailmaan vaikuttaviin konkreettisiin havaintoihin ja abstrakteihin päätelmiin, joiden perusteella hän muodostaa oman arvomaailmansa. Nietzche ilmiö vaikuttaa ihmisen arvomaailman muodustumiseen suosimalla niitä havaintoja ja päätelmiä, jotka ovat eroavia edellisestä sukupolvesta.
Tämän takia nykyinen sukupolvi tarttuu helpommin oikeistolaista arvomaailmaa tukeviin havaintoihin ja päätelmiin, joista luonnollisesti vaikutuksiltaan suurimmaksi kasvavat ne, jotka koskevat koko sukupolvea.
Nykyinen länsi-Eurooppalainen sukupolvi katsoo edellistä sukupolvea haluten erottua siitä, mutta huomaamattaan muodostuen vain pintapuolisesti erilaiseksi; se kääntyy edellistä sukupolvea vastaan samalla tavalla kuin edellinen sukupolvi kääntyi sitä edeltävää sukupolvea vastaan. Ainakaan 90-vuoteen eivät oikeistolaiset arvot ole olleet näin suuressa huudossa näin radikaaleissa muodoissa näin laajojen nuorisojoukkojen keskuudessa. Nietzchen hirviö on katalysaattori, poltto-aine joka saa liekin, joka muuten palaisi hetken ja sammuisi pian, leimahtamaan ilmiliekkeihin. Joskus tämä liekki voi olla vain yksilön omassa hormonien pommitusten raunioiksi jättämissä aivoissa. Joskus koko sukupolvi joutuu alttiiksi samalle liekinherkälle ärsykkeelle: Tällöin se johtaa Nietzche hirviön sivuilmiöksi.

II. Sinkkuelämää lieveilmiö

Omien havaintojemme mukaan tällä hetkellä vaikutuksiltaan suurin Nietzchen hirviön lieveilmiö on ns. Sinkkuelämää ilmiö.
Yhdysvalloista koko Länsimaissa ilmiöimäiseen asemaan noussut Sinkkuelämää-sarja on ravistellut nykyajan nuorisoa tavalla, johon pitää etsiä vertaistaan historiasta. Sinkkuelämää oli kuitenkin vain lippulaiva maihinnousussa, jota seurasi laivastoarvomaailmaltaan suuria yhtäläisyyksiä omaavia sarjoja. OC, The Hills, Cashmere Mafia, Lipstick Jungle, Laguna Beach ja Newport Harbour ovat näin äkkiseltään mieleeni tulevia esimerkkejä kaupallisten TV-kanavien sataman laskeutuneen laivaston mahtavuudesta.
Mikä sitten tekee sarjoista oikeistolaisia? Joitakin kysymys voi naurattaa, joko vastauksen ilmiselvyydestä. Jotkin voivat tuhahtaa ja sanoa minua arvokonservatiiviksi, katkeraksi ja jopa sovinistiseksi. Ensimmäiseen reaktioon, täydellä kunnioituksella reagoijaa kohtaan, minun on vastattava, että pidemmällä pohdinnalla sarjojen oikeistolaisuudessa on enemmän ulottuvuuksia kun mitä pintavilkaisu antaa ymmärtää. Toisen reaktion oletukset toivon myös vastauksellani kumota.
Miten sitten sarjojen poliittiset ja yhteiskunnalliset arvot saadaan selville? Sarjojen maailmaa (miljöötä, hahmoja ja teemoja) tarkastelemalla voimme päätellä sarjojen ihanteita, jotka voidaankin helposti sijoittaa oikeisto-vasemmisto akselille.
Sinkkuelämää sarjan keskiössä on ihmissuhteet. Minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana sen varmasti itsetuntoa kohottavasta ja kannustavasta suhtautumisesta seksiin, kolmikymppisyyteen ja sinkkuuteen. Tämä ei ole oleellista sarjan vasemmisto-oikeisto kysymyksen kanssa. Sarjan henkilöiden parisuhdearvomaailma ei ole kuitenkin ainoa ihannoinnin kohde sarjoissa. Muissa sarjoissa, kuten Cashmere Mafiassa ja Lipstick Junglessa tämä piirre näkyy vielä vahvemmin, mutta myös yhteiskunnallinen asema on suuresti ihannoitu. Tämä on piirre joka yhdistää myös vain nuoremmille katsojille rajoittuneet maihinnoususarjat, kuten OC:n, The Hills:n, Newport Harbourin, ym., samaan laivastoon. Sarjojen henkilöt ovat korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa, joka on voitu saavuttaa omalla kyvykkyydellään (kuten Cashmere Mafian ja Lipstick Junglen tapauksessa), tai synnyinoikeutena. Tämä yhteiskunnallinen asema on edellytys sille elämäntyylille jota sarjoissa ihannoidaan: materialistiselle hedonismille. Materialistisen hedonismin söpöstelyn lisäksi myös egoismi on romantisoitu, söpöstelty ihannoituun muotoon. Ystävällisyys on rajoittunut samassa yhteiskunnallisessa asemassa olevaan pieneen lähipiiriin, eikä solidaarisuudessa ole minkäänlaista hohdokkuutta.
Jos vertaamme näiden sarjojen romantisoitua, ihannoitua maailmaa, on se täysin erilainen hieman vanhemmasta lähes samanlaisen aseman saavuttaneesta sarjasta, Frendeistä. Ihanteena on korkea yhteiskunnallinen asema, jonka jäseniä yhteiskunnassa voi olla vain hyvin pieni osuus, mutta joihin ne, joille se ei ole syntyperän suoma etuoikeus voivat päästä kyvykkyydellään. Sarjoissa joudutaan harvoin kosketuksiin alempien yhteiskuntakerrosten kanssa, eikä mitään pyrkimystä tasoittaa yhteiskuntakerrosten välisiä eroja ole. En rehellisesti keksi mitään oikeistolaisempaa kuin tämänkaltainen individualistinen Amerikkalainen unelma.
Sinkkuelämää on nykyiselle sukupolvelle se, mitä Vietnamin sota oli edellisille. Se nostaa Epikurolaisuuden, Kyreneläisyyden, Cârvanakalaisuuden filosofisia oppeja epäakateemisella tavalla laajojen kansanjoukkojen elämään, länsi-Eurooppalaisten oikeistopuolueiden muuttaessa tämän oman kannatuksensa kasvattamiseksi.
Kansallinen Kokoomus on ottanut tästä kaiken irti, ja sen kannatuksen verrannollinen kasvu nuorempien sukupolvien parlamentaarisen osallistumisen kanssa on suuresti tämän ilmiön ansiota. Esimerkkinä kokoomusnuorten ”itseironinen ja elitistinen” Charmi klubi, sloganillaan ”Ihanan porvarillista” hehkuu kevytmielistä suhtautumista.

III. Misantropia lieveilmiö

‘Akateemisen’ tai ‘tiedostavan’ misantropian kannatus on suurempi kuin koskaan, ja alati kasvava nuorisossa (mikä tekee Nietzchen kahdella tavalla ajankohtaiseksi). En usko että misantropia kykenee saavuttamaan yksinkertaisesti luonteensa takia ainakaan Nietzchen hirviön pääasiallista ilmenemismuotoa. Jää arvoitukseksi jääkö akateeminen misantropia vain marginaaliseksi ääri-ilmiöksi, vai tuleeko siitä vain virtauksen radikaalisimpia siipiä. Voi olla että se saavuttaa esimerkiksi Suomessa saman aseman mitä Leninismi oli vastareaktion kohteelle, tai se voi jäädä yhtä marginaaliseksi kun esimerkiksi Maoismi. Vaikka se tuleekin todennäköisesti eroamaan nuorison muiden oikeistolaisista virtauksista suuresti, kuuluu se kuitenkin samaan lokeroon näiden kanssa. Samaan tapaan kun yleinen mielipide oli vasemmalla nuorison edellisillä sukupolvilla, tulee moderni sukupolvi kääntämään tämän oikealle.
Huomautan vielä että en usko että misantropia tulisi missään vaiheessa osallistumaan vakavasti parlamentaarisiin yhteiskuntavaikutuksen kanaviin. Siitä huolimatta uskon että se kylläkin tulee vaikuttamaan myös parlamentaarisiin elimiin oikeistoa suosivalla tavalla sympatisoijien äänestäessä arvoilleen eniten yhtäläisyyksiä löytyvää ehdokasta, joka löytyy todennäköisesti oikealta.

III.Ala ja tulevaisuus

Nietzchen hirviö-ilmiö tulee vaikuttamaan niissä maissa missä esiintyi vasemmistoradikalismia, rajaten siis luonnollisesti pois itäblokin maat. Vaikutus Amerikkaan, jossa vasemmistoradikalismi oli hyvin vahvoilla, on suuri kysymysmerkki, sillä paikallisen oikeisto(laisemman)puolueen, Republikaanien, imago on hyvin erilainen esimerkiksi kokoomukseen verrattuna

III.UUSRASISMI

Ympäri Eurooppaa viimeisen 30 vuoden aikana maahanmuuttajakriittinen, ns. ‘monikulttuuriskriittinen’, vanhoista rasistisista liikkeistä erottumaan pyrkivä, populistinen liikehdintä on kasvanut. Joissakin, esimerkiksi Itävallan, tapauksessa ilmiö on kasvanut niin vahvaksi, että se on noussut vahvimpien poliittisten liikkeiden joukkoon. Yleensä se kuuluu kuitenkin vaikutukseltaan poliittisten suuntausten keskisarjaan, saaden vaaliuurnilla parhaimmillaan kymmenen prosentin maissa liikkuvia tuloksia. Tämä pätee esimerkiksi Suomeen, Ranskaan ja Italiaan.
Ajatus ei ole kovin pitkälle kehittynyt, mutta voisi hyvinkin olla että tämä on oikeiston vastike globalisaatiokriittiselle liikkeelle, mikä uusrasismia lukuunottamatta on lähes olematonta. Populistiset liikkeet ovat usein eivät vain nationalistisia, vaan myös hyvin lokalistisia. Tämä näkyy hyvin urbanisaation vastustamisena, EU kriittisyytenä ja omavaraisuuden kannattamisena.
Vaikkakin nationalismi ja lokalismi ovat yleensä enemmän oikeistolle kuvattuja ominaisuuksia, ei tämä mielestämme tee liikkeistä uutta oikeistolaista ilmiötä. Se mikä pääasiassa tekee uusrasistisetpopulistiset liikkeet arvomaailmaltaan oikeistolaisiksi ennennäkemättömällä tavalla, on heidän käsityksensä maahanmuuttopolitiikan uudistamisesta.
Populistiliikkeet nimittäin ammentavat voimansa tavallisen ihmisen yksinkertaisemmasta käsityksestä maaahanmuuttajista; mitä hän on nähnyt, kuullut ja lukenut. Tämä käsitys on pystynyt muodostua sen takia, että vasemmisto on maahannmuuttokeskustelussa pysynyt hyvin hiljaisena. Oikeistolaisuus on pystynyt ottamaan tilanteen populistisilla argumenteilla haltuunsa, ja pystyy nauttimaan sen hedelmistä. Populistiliikkeet katsovat maahanmuuttajien huonon kotiutumisen johtuvan yksilöiden ominaisuuksista, eivät yhteiskunnallisesta ympäristöstä johon heidät asetetaan. Tämä juuri tekee siitä oikeistolaisen: se uskoo että yhteiskuntaa, joka antaa kaikille mahdollisuuden onnistumiseen, ei ole syyllinen mikäli yksilö ei tartu tilaisuuteen, vaikka yhteiskunta olisikin painostanut häntä tekemään näin.
Monissa tapauksissa talouspolitiikka on myös olla äärioikeistolainen, kuten Itävallan libertanismisävytteisessä Vapauspuolueessa. Yleisesti ottaen populistiliikkeiden talouspolitiikassa on elementtejä vasemmistolta, mutta pääsuuntaus on kuitenkin oikealla. Esimerkiksi Suomessa Perussuomalaiset solmivat vaaliliiton Kokoomuksen kanssa, ja yksi heidän kantavistaan teemoista on veronkevennykset.
Uusrasismin vaikutusala on erityisesti ei akateemisesti kouluttamaton, yleensä vanhempi väestö. Tämä vaikutusala tekee siitä erityisen vaarallisen ilmiön vasemmistolla, sillä se iskee vasemmiston perustaaan. Uskon kuitenkin, että juuri vaikutusala oikeastaan tulevaisuudessa tulee nopeuttamaan sen tuhoa. Toisinkuin Nietzchen hirviö-ilmiö, liike
Sen lähitulevaisuus on kuitenkin hyvin suuren spekuloinnin kohteena , mutta ilmiselvää on, että ainakin lähisukupolviin ja nykypolitiikkaan se jättää jälkensä.
Tämän ilmiön kaukaisempi tulevaisuus näyttää omien näkemystemme mukaan hyvin yksinkertaisten johtopäätösten kautta selvältä. Tätä sivusimme hieman aiemmin tekstissä, puhuessamme vaikutusalasta. Mikäli virtaus ei kaadu muiden poliittisten liikkeiden sitä vastaan kohdistettuihin iskuihin, sen tukipilarit lahoavat, sillä joka sukupolvi syö siltä vähitellen kannatusta. Tämä johtuu siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että maahanmuuttajaperäisten ihmisten osuus kasvaa väestöstä maahanmuuttajien ja kantaväestön sulautuessa toisiinsa. Liike on kyennyt jo merkittävästi rajoittamaan maahanmuuttoa, mutta on epätodennäköistä että sen vaikutusvalta koskaan kasvaisi niin suureksi, että se pystyisi pysäyttämään sen muun maailman rajoista piittaamaton epätoivon kuohuntaa, jota kutsutaan maahanmuutoksi. Se tarvitsisi vielä paljon enemmän vaikutusvaltaa jotta sillä riittäisi voimavaroja pidentää sen elinoloja kantaväestön ja maahanmuuttajien sulautumisen estämisellä, jonkinlaisella tarkalla rotujaottelulla. Vielä valtavampia voimavaroja tarvittaisiin sen rivien välistä löytyvän tehtävän toteuttamiseen: karkoittaa Euroopan maahanmuuttajaperäisen väestön pois. Sen selviytymiseksi se tarvitsisi vielä hyvin paljon suurempia ponnisteluja, samaan aikaan kun sen hengitys käy koko ajan ahtaammaksi kantaväestön ja maahanmuuttajien sulautumisen takia.

Lähettänyt Leo Sammallahti

Heterodoksinen ja ortodoksinen sosialismi

Jos otamme historiallisen näkökulman sosialistiseen työväenliikkeeseen Marxin ja Engelsin jälkeen, voimme erottaa kaksi erillistä kehityslinjaa. Kysymyksessä ei ole jälkiviisautta, jossa katkera vasemmistolainen yrittäisikin pelastaa epäonnistuneen ideologian sanomalla että ideologiassa ei ole vikaa, vain sen toteuttamisessa. Kyseessä on muutos jonka jo Lenin huomasi (ja jonka hän mainitsi ainakin ”Keitä ovat kansan viholliset”, ”Vasemmistososialismi työväenliikkeen lapsentautina” ja ”Mitä on tehtävä?” kirjoitelmissaan).
Jos pyrimme kohdentamaan tämän muutoksen maantieteellisin termein, käytännöllisen sosialismin pääpaino on ollut ennen toista maailmansotaa Saksassa, ja toisen maailmansodan jälkeen pohjoismaissa. Se on myös omaksuttu miltei kaikissa monipuoluejärjestelmän (poissulkien diktatuurien lisäksi kaksi- ja kolmepuoluejärjestelmät, vaikkakin se on myös vaikuttanut Isossa Britanniassa) omaavissa Euroopan maista ja Australiassa, sekä jossain määrin myös Kanadassa. Uskonnollinen sosialismi puolestaan sai historiallisesti suotuisat olosuhteet Venäjällä, jonka vaikutuksesta se myös levisi Kiinaan, Kuubaan, ja kaikkiin muihin valtioihin, jotka saivat nimityksen ”sosialistiset”, ”marxistiset” tai ”kommunistiset” valtiot.
Olen pyrkinyt erottelemaan kahden suuntauksen asettamalla ne vastakkain kolmessa kysymyksessä, mitkä ovat ideologialle noin yleensä oleellisia.
Voimme aloittaa erolla kannattajamuodossa. Kannattajalla tarkoitan sellaisia henkilöitä jotka ylläpitävät ja uudistavat liikettä. Uskonnollisella sosialismilla, josta käytän sen menestyneintä ja esikuvallisinta edustajaa, Leninin sosialistista liikettä, kannattajamuoto on pieni, ”ammattilaisvallankumouksellisten” ”vallankumouksen etujoukkoa”. Käytännöllisen sosialismista taas käytän Saksaa ja sen sosiaalidemokraattista liikettä esimerkkinä, sillä se oli ennen toista maailmansotaa merkittävin, ja tähän mennessä on historiallisesti merkittävin käytännöllisen sosialismin yksittäinen liike. Liikettä ylläpitivät ja sitä uudistettiin kansanliikkkeen tavoin kansanjoukkojen kautta.
Toinen oleellinen ero on suhteessa parlamentarismiin ja ulkoparlamentaarisiin keinoihin. Uskonnollinen sosialismi uskoi että ulkoparlamentaariset keinot, joiden syntymistä ei merkittävästi Lenin tai hänen bolshevikkinsa edistäneet, joiden merkittävin tehtävä on yhteiskunnan haurauttaminen tai sen lamauttaminen. Käytännön sosialismi taas pyrkii ulkoparlamentaarisilla keinoilla muuttamaan tai edistämään yksittäisten vikojen korjausta järjestelmässä. Lenin näki parlamentaristiset kanavat porvarillisina, kun taas SPD:ssä sen rooli kasvoi tärkeimmäksi muutoksen kanavaksi.
Toteutetun politiikan erot, joita yllä luettelin kaksi kappaletta, voidaan päätellä suuntausten maailmankuvasta, sen muuttamisen keinoista ja tavoitteesta, ts. ideologiasta. Tässä uskonnollinen sosialismi ottaa tietyt teesit dogmeiksi, ts. ne eivät voi olla väärässä, vika voi olla ainoastaan niiden toteuttamisessa. Tämä uskontomainen piirre johtaa siihen toiseen uskonnoille tyypillisiin piirteeseen, että jos näihin dogmeihin tehdään muutos, jakautuu muutosta kannattava ryhmä omaksi ryhmittymäkseen, ja liikkeen ideologia jakaantuu toisiaan vastaan yhtä kovasti taisteleviin ryhmittymiin teesejen uudistumisen sijasta.
Käytännön sosialismin tekee käytännön sosialismiksi juuri se piirre, että se muuttaa, jatkaa ja luovuttaa teesejään käytännön kautta. Tämä johtaa siihen että se jakaantuu harvoin, ainakaan pitkiksi tai pysyviksi ajoiksi, mutta muuttaa itseään. Muutos joka johtuu jonkin teesin virheellisyydestä tai sen ajankohtaisuuden hiipumisesta olosuhteiden muutoksen vuoksi.
Ideologisen eron voisi tiivistää yhteen teesiin:
Uskonnollinen sosialismi uskoo että kapitalismin romuttaminen johtaa sosialistisiin uudistuksiin, käytännön sosialismi taas että sosialistiset uudistukset johtavat kapitalismin romuttumiseen.
Myös Wallerstein, vaikka noteeraakin Leniniä ja Maoa, eikä hyvksy Eurooppalaisen työväenliikkeen saavutukseksi kapitalismin muutosta sosialistisemmaksi, päätyi esseessään ”1968, Revolution in the world system: Theses and Queries” hyvin samankaltaiseen ideologiseen eroon käsitellessään ”vanhaa vasemmistoa” ja ajan nuorison ”uutta vasemmistoa”.
Hänen mukaansa uusi vasemmisto pyrki ajamaan etnisten ja seksuaalisten vähemmistöjen sekä naisten oikeuksia yhtä lailla ja itsenäisesti, eikä jäänyt odottamaan oikeuksien toteutumista proletariaatin vallankumouksen jälkeen, kuten vanha vasemmisto teki.
Tämä ero ei ollut vielä tullut selvästi ilmi ennen toista maailmansotaa. Saksan sosiaalidemokraattisen ajansa pääteoreetikko Karl Kautsky ei tuomitse väkivaltaista vallankumousta, mutta toteaa että omalle puolueelleen se ei ole silloisissa olosuhteissa edullista. Tämä tulee ilmi ”Tie Valtaan”, ”Yhteiskunnallinen Vallankumous” (oman painokseni on muuten suomentanut Väinö Tanner) ja ”Erfurtin Ohjelmassa”. Mainituista teoksista viimeisintä oli myös kirjoittamassa monelta kannalta edelläkäyvä teoreetikko, Eduard Bernstein (vaikka hänen mielipiteensä esimerkiksi kansallisuudesta ja kolonialismista ovatkin mielestäni sosialismille sopimattomia). Hän hylkäsi täysin väkivaltaisen vallankaappauksen, ja painotti väkivallattomia vastarinnan keinoja sekä erityisesti parlamentarismia. Toisen maailmansodan jälkeen suurin osa hänen ajatuksistaan on otettu käyttöön sosiaalidemokraattisissa puolueissa, tosin se, missä määrin samat ajatukset on kehitetty itsenäisesti on ainakin minulle epäselvää.
Marxilaisuus synnytti ja vaikutti myös suureen määrään pieniä radikaaleja ryhmiä, kuten monessa suhteessa SPD:stä irrouttautunut spartakistiliitto ja erityisesti Venäjän Sosiaalidemokraattisesta Puolueesta irrouttautuneet bolshevikkeihin (jotka olivat muuten vähemmistönä puolueessa, vaikka nimi viittaakin toisin). Henkilökohtaisesti uskon että suurin yksittäinen liike joka vaikutti bolshevikkeihin oli narodnikit, Marxista vaikutteita ottanut, omien maanviljelijöiden aseman puolesta taistellut terroristiryhmä johon mm. Lenin isoveli Alexei kuului.
Uskonnollisen sosialismin kannattajamuoto, ”vallankumouksen etujoukko”, voi käyttää hyväkseen sekasortoista yhteiskuntaa valtaamalla valtatyhjiöitä, mutta se ei voi hallita eikä vaikuttaa (sen takia ettei sillä ennestään ole vaikutusvaltaa muutamien jäsenten terrorin lisäksi) valtatyhjiöiden syntyyn. Esimerkiksi Lokakuun Vallankumouksessa Leninin johtamat bolshevikit eivät joutuneet ampumaan laukaustakaan ottaessaan Venäjän hallituksen valtaansa. Jotta uskonnollinen sosialismi, tai mikään muukaan ääriryhmä, pääsee valtaan on heistä riippumattomien olosuhteiden oltava äärimmäisen edulliset, ja heidän on reagoitava juuri oikeaan aikaan juuri oikealla tavalla.
Valtaan päästyään kesti Leninin kuolemaan kun liike jo jakautui kahteen pääasiallisesti Trotskin ”jatkuvaa vallankumousta” kannattavien ja Stalinin ”sosialismia yhdessä maassa” kannattavien välille. En pidä itse kovin uskottavana että Leninin jälkeinen jakautuminen on johtunut niinkään ideologisista eroista, vaan pitemminkin poliittisista valtasuhteista. Tämä on myös aiheuttanut mitä epäideologisimpisia liittoja (Kommunistisen Kiinan ja Yhdysvaltain läheneminen Neuvostoliittoa vastaan). Voidaan tietenkin kysyä ovatko uskonnotkaan jakautuneet todellisuudessa muuten kuin valtapoliittisista syistä.
Sosialistisen yhteiskunnan käsitys myös asetti sen pystyttämistä avittavat teot kaikkien muiden moraalisääntöjen noudattamisen yläpuolelle. Sen sijaan heterodoksinen sosialismi uskoi että juuri näiden moraalisääntöjen noudattaminen ei ollut ristiriidassa tai oli edullista sosialistisen yhteiskunnan pystyttämiseksi. Kuten Lenin itse sanoi ” Meidän täytyy olla valmiita käyttämään petosta ja vilppiä, rikkomaan lakia ja salaamaan ja kieltämään totuus”.
Leninistiset yhteiskunnat myös kuvasivat valtiojärjestelmäänsä uskonnollisin tavoin luomalla yhteiskuntateorioista ja historiasta mytologiaa muistuttavan kokonaisuuden joka kattoi pyhiä tekstejä, marttyyreja, profeettoja, messiaita ja pyhiä tapahtumia. Minkä tahansa liikkeen vertaaminen uskontoon on lähes yhtä helppoa kuin Aatu-kortin vetäminen, mutta Leninistisissä valtioissa ideologia, ei vain kuvattu uskonnollisin tavoin, vaan sen sisäinen rakenne jo valmiiksi muistutti uskontoa.
Siinä missä uskonnollinen sosialismi Neuvostoliiton hajoamisen myötä vielä hengityslaitteissa on pystynyt pitämään itseään hengissä tähänkin päivään asti, sanoisin että tarvitaan ihme jotta se selviäisi seuraavat kaksikymmentä vuotta. Käytännöllinen sosialismi tavoitti lähes kaikki keskipitkän matkan tavoitteistaan Länsi-Euroopassa, missä se sai itseään suurimmalla vallalla toteuttaa, ja etsiikin parhaillaan uusia tavoitteita. Vaikka otsikosta vähän ehkä poikkeankin voisin mainita muutaman kyseisistä uusista tavoitteista.
Käytännöllisen sosialismin klassisia tavoitteista pyritään saavuttamaan nyt Euroopasta monin tavoin erilaisessa ympäristössä: kolmannessa maailmassa. Vasemmisto on jo muodostanut jotakin kysymyksiä joita aletaan omaksua: kansainvälisistä tavoitteista mainittakoot globalisaation luoma pääoman ja työvoiman vastakkainasettelun uuteen ulottuvuuteen kehitetty tobinin vero, ja teollisuus (tai jälkiteollisuus) yhteiskunnissa keskustelu prekariaatista on jo havaittu puhkeamisen merkkejä. Käytännöllisen sosialismin selviytyminen ja uskonnollisen sosialismin kutistuminen marginaaliseksi poliittiseksi voimaksi on myös aiheuttanut vasemmistopuolueiden ja sosiaalidemokraattisten puolueiden välinen eron häilymisen lähinnä imagojen väliseksi.

Heterodoksisen sosialismin vastakritiikkiä: Aristokraattinen Proletariaatti

I. Perusajatus
Ortodoksimarxistista perinnettä noudattaen Wallerstein vähättelee Euroopan sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen porvarilliseksi ilmiöksi jossa imperialismin myötä kasautunut lisäarvo joudutaan jostakin syystä jakamaan kapitalistien toimesta työväenluokalle. Hänen mukaansa proletariaatti ”… Lives much, much better. The difference seems have to have nothing, or very little, to do any longer with control of the means of production”1. Marx itsee sanoo Pääomassa – etsin sitaatin myöhemmin – että verotus on lisäarvon jakamista kapitalistin ja valtion välillä.
Tässä otetaan sanojen vääristely Marxin kuuluisasta lausahduksesta sosialistisen ja kapitalistisen talouden jakoero: suhde tuotantovälineisiin. On mielestäni tautologiaa sanoa että valtion suhde tuotantovälineisiin ei ole muuttunut vaan sen suhde pääoman tuotteisiin on. Mitä tuotantovälineet ovat elleivät keinoja tuottaa?

II.Oikeistolainen käsitys lisäarvosta
Mikä tekee kapitalistiksa kapitalistin ellei lisäarvo, joka nyt jakautuu yhä suuremmassa määrin koko yhteiskunnan tahtoa valvovaan elimeen, valtiolle? Mitä Marx perimmäisenä sanoo kapitalismin kritiikistä on yksityisen omistuksen etujen yhteensovittaminen julkisen edun kanssa, ja mikäli tämä otetaan standardiksi tässä tapauksessa sosiaalidemokraattien edistys on kiistaton. Sosiaalidemokraattinen liikehdintä on tasan tarkkaan saanut aikaiseksi sitä, mitä Marx ajoi takaa, nimittäin talouden muuttaminen koko yhteiskunnan tarpeiden mukaisiksi yksittäisen kapitalistinsijaan. Se mikä on yksityisen ja julkisen edun ristiriitojen laatu on oikeiston ja vasemmiston jakolinja.

III. Vastakritiikki
Hetedoksinen sosialismi on edistänyt sosialismia pääasiassa kahdella tavalla. Nämä kaksi yhteiskunnallista osaa ovat valtiomuoto ja sen suhdetta talouteen. Se on puolustanut ja rakentanut valtiomuotoa joka on yksi yhteiskunnan tahtoa tehokkaimmin edustanut.
Valtiomuodosta se on puolustanut parlamentarismia, joka on tähän asti tehokkain muoto edustaa kansan tahtoa.
Talousmuodossa se taas on puolustanut valtion suurempaa roolia ja etenkin talouden muokkaamista yhteiskunnan tarpeita täyttäväksi. Valtio on omaksunut sellaisen roolin taloudessa jollaista Marx kannatti: Kansallistaminen, verotus, sen suuruus ja varojen käyttö, osakeomistus ja esimerkiksi TUPO ovat ensimmäisenä mieleen tulevia piirteitä jotka osoittavat että yhteiskunnassa valtion ja talouden välinen rooli on siirtynyt hyvin, hyvin rajusti sosialistiseen suuntaan.
Ortodoksiset voivat suojautua myöntämällä tämän mutta sanoen että nykyinen politiikka on tämän vastainen. He voivat myös suojautua kieltämällä koko ajatuksen, sanoen että yhteiskunnan tahto ja tarpeet ovat eroavia, jolloin ainakaan parlamentaristinen demokria ei voi ajaa tosiassa yhteiskunnan tarpeita vaan sen mahdollisesti vääristelyn kohteena ollutta tahtoa. En kuitenkaan vakuutu että tämä erottuisi muustakaan demokratian kritiikistä ja diktatuurin puolustuksesta, etenkin kun vaihtoehdoksi annetaan ns. ”kansandemokratian” kaltainen käytännön diktatuuri. Mielestäni molemmissa argumenteissa on kyllä perää, mutta ei siinä määrässä kun mitä niiden yleisimmät käyttäjät antavat ymmärtää.

IV.Historiallinen virhe argumentissa
On totta että länsimaille on jakautunut ja jakautuu edelleen imperialistisen toimenpiteiden myötä valtava määrä ylimääräistä lisäarvoa, mutta se että se olisi jakautunut kapitalistisessa järjestelmässä työväenluokalle johtumatta työvoiman arvon, Marxin mukaisessa merkittyksessä siis sen kouluttamisen ja ylläpidön, kasvusta on mielestäni hauskaa oikeistolaisuutta. Että kapitalistit jakaisivat lisäarvoaan vapaaehtoisesti tai oman edun mukaisesti työväenluokalle!
On tietenkin helpompaa luoda korkeampaa varallisuutta kaikissa kerroksissa mikäli yhteiskunta on vauraampi, mutta vauraudella pystytä puolustautumaan heterodoksella sosialistisuudella ominaisen vaurauserojen pienuuden kanssa.
Tarkalleen ajatellen niissä maissa missä sosiaalidemokratia on menestynyt kolonialismi ja imperialismi on ollut harvinaisen vähäpätöistä. Saksa liittyi kolonialistiseen taisteluun Afrikassa kilpailuun viimeisenä ja vetäytyi ensimmäisenä, eikä kyseistä poikkeuksellisen lyhyttä ajankohtaa lukuunottamatta kolonialismi on näytellyt harvinaisen pientä roolia. Ruotsilla taas siirtomaat rajoittuivat suhteellisen merkityksettömiksi ja hävisivät viimein 1878.
Monet maat joissa sosiaalidemokratia on toteutunut ovat olleet entisiä siirtomaita (Australia ja Uusi-Seelanti). Voidaan toki sanoa että imperialismin hedelmät jakautuivat koko Euroopan kesken, mutta olisi ihmeellistä että ne maat mitkä sitä harjoittivat eivät olisi hyötyneet muita enemmän. Jos nämä olisivat hyötyneet enemmän mutta aristokroitumisen vahvempi ilmeneminen niiden lähialueissa kuulostaisi puolestaan hyvin kaukaa haetulta kaikessa monimutkaisuudessaan ja olettamuksiensa määrässä epäuskottavana.

IV. Loppupäätelmä
Sosialismiin siirtymisen lippulaivoina, joita kutsutaan hyvinvointiyhteiskunniksi, kansakodeiksi tai (kaikkein naurettavin termi) pohjoismaiseksi kapitalismiksi, toimivissa yhteiskunnissa työväki voi paljon paremmin ja yhteiskunnassa monia muita piirteitä jotka muistuttavat sosialismista. Tämä ei kuitenkaan johdu imperialismin vaikutuksesta vaan siitä että tätä yksittäistä yhteiskuntaa on muutettu sosialistisemmaksi

Miten tehdä EU:sta vähemmän nationalistinen, rasistinen ja nostaa EU-vaalien äänestysprosenttia yhdellä yksinkertaisella rakennemuutoksella

Nykyinen Europarlamentti tukee nationalismia ja rasismia. Oikeistolaiset varmaan tuntevat pienen helpotuksen tunteen saadessaan vihdoinkin todisteen stereotyyppisen vasemmistolaisen olemassaolosta, sillä lausuntoni antaa kuvan stereotyyppisestä valitusvirrestä joka kohdistetaan kaikkea nykyistä kohtaan vuoden  ‘68 kapinahengen mukaisesti.
Ensimmäinen virke on kuitenkin vain provokaatiota, sillä oma käsitykseni EU:sta on hyvin, hyvin myönteinen, ja se rakenteellinen piirre joka on tehnyt europarlamentista rasistisen ei millään tavalla ole ominainen juuri EU:lle. Kritiikki jonka tekstissä esitän kohdistuukin niinkin värittömään aiheeseen kuin vaalipiirit.
EU alueella on asukkaita tällä hetkellä 495 miljoonaa henkeä. Romaneita heistä on noin 7-9 miljoonaa. Tämä tarkoittaa että 785 paikkaisessa EU parlamentissa tulisi olla keskimäärin 11 – 14 romania. Tällä hetkellä heitä on 2. En ole huomioinut ikärakenteiden mahdollisia eroja, mutta se ei voi selittää edustuksellista epätasa-arvoa.
Samalla tavalla laskettuna kahdeksaan miljoonaan henkeen nousevat afrikkalais-eurooppalaisia edustajilla tulisi olla n. 13 paikkaa, 16 miljoonalla muslimilla puolestaan taas keskimäärin n. 25 paikkaa. Yhteensä sukujuuriltaan euroopan ulkopuolelta tulleita on euroopan parlamentissa on 13. Tarkoitukseni ei olisi korostaa että ehdokkaan etnisyys olisi millään tavoin minulle oleellinen, mutta monille se voi olla ja joka tapauksessa nykyisin vapaan valinnan sijasta on äänestettävä oman valtionsa kansalaista.
Kansallisvaltioiden rajoihin perustuvat vaalipiirit sortavat (pahoittelen vanhoillista retoriikkaani) niitä ryhmiä jotka ovat kansallisvaltioiksi kasaantumisen sijasta levittäytyneet vähemmistöiksi monien kansallisvaltioiden alueelle. Tämä ei periaatteessa tarkoita sitä etteikö romaneita voisi nousta EU-parlamenttiin, mutta kansallisvaltiovaalipiiri tarkoittaa ettei europarlamentissa voi olla yhtä ainutta ehdokasta joka edustaisi euroopan, ei tietyn kansallisvaltion romaneita ja heidän etujaan ja jonka olisivat äänestäneet euroopan, ei jonkun tietyn kansallisvaltion, romanit. Tällöin äänestäminen antaa lokalistisille äänestäjille etuaseman globalisteihin nähden, sillä kansallisvaltioita kunnioittamaton ehdokas ei pysty saamaan ääniä kakilta niiltä joiden etuja hän ajaa toisinkuin lokalistinen ehdokas. Vaadittaisiin siis että romani, joka haluaisi ajaa ensisijaisesti euroopan romanien etuja, pitäisi tulla äänestetyksi muihin väestönryhmiin kuuluvien ihmisten toimesta. Jos jokin kansaryhmä tekisi 1 % kaikkien EU-vaalien väestöstä, romanien äänestämä romani voi nousta vain niissä maissa missä on sata tai enemmän ehdokasta. Tällöin edustus jäisi vain muutamaan ehdokkaaseen vaikka demokratia vaatisi useampaa ehdokasta.
Tämä olisi myös ratkaisu nationalismin päätä pinnalle tuovaan keskusteluun eri kansallisvaltioiden edustuspaikoista.

Eurosentrismista yleisesti

<!– @page { size: 21cm 29.7cm; margin: 2cm } TD P { margin-bottom: 0cm } P { margin-bottom: 0.21cm } –>

EUROSENTRISMI

” Meitä on opetetttu, luokkahuoneissa ja niiden ulkopuolella, että itsenäinen kokonaisuus nimeltä Länsi on olemassa, ja lännellä tarkoitetaan yhteiskuntaa ja sivilisaatiota joka on itsenäinen ja eroava muista yhteiskunnista ja sivilisaatioista. Monet kasvoivat uskoen että tällä lännellä on selvä ja autonominen kehityslinja jossa Kreikka synnytti Rooman, Rooma synnytti ḱristillisen Euroopan, kristillinen Eurooppa synnytti Renesanssin, Renesanssi taas valistusajan ja valistusaika taas johti poliittiseen demokratiaan ja teolliseen vallankumoukseen. Teollinen vallankumous ja teollisuus kohtasivat ja tuottivat Yhdysvallat, joka on ilmentymä sen perustuslain periaatteista.

Tämä on harhaanjohtavaa sillä se muuttaa historian moraaliseksi sankaritarinaksi, kisaksi ajassa, kisaksi jossa juoksija (länsi) ojentaa vapauden soihdun aina seuraavalle viestijuoksijalle. Historia on siten muutettu taruksi hyveiden edistämisestä, hyveellisten (lännen) voitoksi pahoista (itä). ”

• Eric Wolf

1. Johdanto

Eurosentristinen historiakäsitys on varmasti törkein ja läpinäkyvin imperialistisen hegemonian ilmentymä mihin olen törmännyt. Kysymys on lähes koskematon länsimaissa, ja marginaalisen pientä (mutta sitäkin upeampaa) akateemikkoryhmää lukuunottamatta vain afrikkalais-amerikkalaiset intellektuellit ovat nostaneet kysymyksen esiin. En olisi itse varmaan juurikaan törmänneet aiheeseen ellen olisi niin intohimolla lukenut afrikkalais-amerikkalaisista, sillä aiheeseen törmäsin ensiksi Martin Luther Kingin, sitten El Haji Malik Shaabaazzin (henkilön joka ennen nimenmuutostaan tunnettiin nimellä Malcolm X tai Malcolm Little) ja myöhemmin Bobby Sealin (Mustien panttereiden toisen perustajajäsenen) omaelämäkerrassa. Aiheen käsittelystä kertoo myöskin se, että normaali kansalainen törmää aiheeseen todennäköisimmin, ei poliitikkojen blogeissa tai esiintymississä, eikä liiemmin edes akateemikkojen keskusteluohjelmissa vaan niinkin arvaamattomassa yhteydessä kuin hip hop musiikissa.

En aio tässä blogitekstissä kirjoittaa koko historiankirjoituksia uusiksi tasa—arvoisesta historiakäsityksestä käsin, uskon että muutama esimerkki voivat toimia tarpeeksi merkittävinä, jotta voitaisiin nähdä asian laatu ja luonne.

Voimme aloittaa ajanlaskusta. Sen sijaan että käytettäisiin jotakin uskonnollisesti neutraalia ajankohtaa historialliset tapahtumat ja päivämäärät ilmoitetaan lähes poikkeuksetta Jeesus Kristuksen oletetun syntymäajan (vaikka nykyisin se tietojeni mukaan jäljitetäänkin 16 vuotta aiempaan ajankohtaan) perusteella. Tämä on suhteellinen muodollinen asia enkä näe että sen muuttaminen voisi käytännössä onnistua, mutta eurosentriskriittisestä näkökulmasta asia paljastaa kysymyksen minua suuresti yllättyneen laajuuden.

1. Mercator karttamalli

Kysymyksen laajuudesta kertoo myös esimerkiksi ainakin itselleni tuttu karttamalli, jossa Eurooppa on keskellä karttaa ja pohjoisen maamassa täyttää noin 2/3 kartasta, missä Skandinavian maamassa on samankokoinen kuin Intian, ym. Tämä karttamalli, joka on ylivoimaisesti yleisin, on ns. Mercator malli. Sen sijaan kartat joissa maamassat esitetään niiden todellisen pinnan koon mukaan näyttävät jokseenkin erilaisilta 

Hobo-Dyerin kartta eroaa ajanlaskusta siinä että sen vaihtaminen ei olisi läheskään yhtä ylivoimainen urakka ja siihen vähittäin siirtymisestä ei olisi niin suuria haittoja. Se kuitenkin ajanlaskun tavoin paljastaa eurosentrismin laajuuden ja räikeyden, mutta toisinkuin ajanlaskun aloittamisajankohta, sillä ei löydy minkäänlaisia oikeutuksia.

1. Vasco Da Gama ja ”Intian löytyminen”

Eurosentrismi tietoisesti jättää mainitsematta tapahtumia jotka ilmentävät eurooppalaisten alikehittyneisyyttä tietyillä ajanjaksoilla. Yksi suurimmista myyteistä on ”Intian löytyminen” Vasco De Gaman toimesta 1498 hänen rantautuessaan Calicutiin. Vaikka Intian osuus maailman bruttokansantuotteesta olikin 40% suurempi kuin koko läntisen euroopan yhteensä 1500 luvulla (ja tällöin suhdanne oli historiallisesta näkökulmasta vielä suhteellisen edullinen länsimaille, sillä esimerkiksi 1000 vuonna Intian osuus koko maailman bruttokansantuotteesta oli kolminkertainen länsieurooppaan nähden) tarina länsimaalaisesta joka saapuu takapajuiseen ja primitiiviseen Intiaan melko tuttu. Todellisuudessa De Gama kuitenkin käännettiin pois Intiasta sillä hänen esittelemänsä länsimaiden huipputuotteet olivat niin surkeita että hänen tapaamansa ruhtinaan neuvonantajat alkoivat nauramaan ja calicutin ruhtinas itse otti tarjouksen henkilökohtaisena loukkauksena. Portugalilaiset eivät, toisinkuin yleisesti uskotaan, saavuttaneet De Gaman mitään merkittävää asemaa Intian talouselämässä. Heidän ainoana merkittävänä saavutuksena voidaankin pitää monopolia kanelinmyynnissä, mutta tällöinkin kaikki voitot keräsivät Intialaiset virkamiehet ja johtajat. Myös myöhemmin samaa yrittäneet hollantilaiset joutuivat hyväksymään kilpailukyvyttömyytensä maailmantaloudessa: he perustivat VOC:n (the Dutch East India Companyn) vuonna 1600, joka jouduttiin lakkauttamaan vuonna 1660-luvulla huonon taloudellisen menestyksen takia. Yksi yleinen uskomus on myöskin hollantilaisten dominoiva asenne puuvillan myynnissä Mokan alueella, ja sitä käytetään vähän väliä malliesimerkkinä länsimaiden taloudellisesta ylivoimaisuudesta jo varhain Intian talouselämässä. Todellisuudessa ”taloudellinen ylivoimaisuus” tarkoitti että hollantilaiset kuljettivat n. 70 000 kangaskappaletta siinä missä Gujaratit kuljettivat samankokoisia kappaleita Mokkaan n. 990 000.

Myös tarina portugalilaisten sotilaallisesta ylivoimaisuudesta saavuttuaan Intiaan on myytti. Kerrotaan että Vasco Da Gaman saapuessa Intiaan hänen laivastonsa sotilaallinen ylivoimaisuus sai kaikki muut laivastot pelon valtaan. Vertailussa Da Gama ja kuuluisan kiinalaisen tutkimusmatkailijan Chen Hôn laivastoja Espanjan ja Kiinan silloiset sotilaalliset voimasuhteet tulevat hyvin esiin: Da Gaman pisin laiva oli 85 jalkaa pitkä siinä missä Chen Hôn suurin laiva oli noin 500 jalkaa pitkä ja 180 jalkaa leveä. Portugalin suurimmat laivat carracksit olivat noin 1/5 Chen Hôn suurimmista laivoista. Cheng Hon laivat olivat yhdeksän tai kymmenenmastoisia siinä missä Da Gaman kolmemastoisia. Katsottaessa laajemmasta näkökulmasta Kiinan laivasto oli 1500 luvulla yli kymmenen kertaa suurempi kuin Brittiläinen laivasto, ja yksittäisten laivojen tulivoima, kantokyky, koko ja kestävyys olivat kaikki ylivoimaisia euroopan vastaaviin. Kiinalaiset olivat lyöneet kaikki eurooppalaiset ”avautumisyritykset”, ja yleisen myytin vastaisesti Portugalilaiset lyötiin ylivoimaisella murskavoitolla kahdesti, ensimmäisen kerran vuonna 1521 ja toisen kerran 1522. Vuosikymmen aikaisemmin vuonna 1511 portugalilaiset pyrkivät Melakaan mutta huomasivat yllättäen että alkuperäiskansalaiset hallitsivat heitä taitavammin raskaan tykistön käytön (olihan se keksitty Kiinassa) ja heidät lyötiin nöyryyttävästi takaisin. Yrittäessään vallata Islamilaisen maailman hallitsemia merireittejä heidät lyötiin poikkeuksetta takaisin. Vahvin todiste jota eurosentristit käyttävät portugalilaisten sotilaallisesta ylivoimasta on cartaz suojeluvero jonka portugalilaiset perivät, mutta joiden hyödyt päätyivätkin muiden aasialaisten eduksi. Cartaz vero oli muille maille käytännössä vapaaehtoinen: ne jotka hyväksyivät sen maksoivat ilomielin 5% pikkuveron kun aseistivat aluksena (he eivät ennen olleet tehneet tätä sillä kyseinen kauppa-alueella ei ollut ennen portugalilaisten tuloa käytännössä väkivaltaisuuksia). Jos alukset eivät suostuneet maksamaan veroa portugalilaiset jäivät avuttomiksi. Esimerkiksi ”eristäytyneen” Japanin kauppalaivat eivät monesti suostuneet maksamaan veroa, ja jos portugalilaiset ryöstivät japanilaisen aluksen japanilaiset sota-alukset yksinkertaisesti kaappasivat portugalilaisia laivoja ja vapauttivat ne vain ryöstöä vastaavaa korvausta vastaan.

Intian eristäytyneisyydestä kertoo puolestaan se Da Gaman ohjasi Gujaratilainen muslimi.

IV. Myytti kehittymättömästä Afrikasta

Toinen yleinen harhakäsitys Vasco De Gaman lisäksi on afrikan historiallinen takapajuisuus. Tämänkin on terävimmin huomioinut afrikkalais-amerikkalaiset intellektuellit, yhtenä ensimmäisenä W.E.B DuBois. Kirjoittaessaan ‘30 – ‘40 luvulla kirjaa ”Africa in World History”, esipuheesssa hän kirjoitti ”On tehty suuria ponnisteluja rationalisoida neekereiden orjuus laiminlyömällä Afrikan maailmanhistoriasta, ja nykypäivänä onkin miltei universaalisesti oletettu että historia voidaan tosiaankin kirjoittaa ilman minkäänlaista mainintaa negroidisista kansoista… Sen takia pyrin tässä kirjassa muistuttamaana lukijoita… kuinka kriittistä osaa Afrikka on näytellyt ihmiskunnan historiassa”.

Maantieteellisten seikkojen antamasta epäedullisesta aloituspisteestä huolimatta Afrikan taloudellinen suoritus on ollut täysin kilpailukykyinen euroopan kanssa, ylittäen sen välillä, kuten oheinen taulukko hyvin ilmaisee.

Vuosi	Afrikan BKT/asukas	Länsi-Euroopan BKT/asukas	Afrikan osuus maailman BKT:sta	Euroopan osuus maailman BKT:sta
1	430	450	6,9	10,8
1000	425	400	11,7	8,7

Jotkut rasistit saattavat sivuuttaa nämä tilastot sanomalla että Afrikan taloudellinen kukoistus johtui ei-mustasta egyptistä. Tämä argumentti on rasistien argumenteille tyypillinen: täysin päätön. Ensinäänkin pre-islamilaiselle egyptille (600 lukua edeltänyt egypti) voidaan löytää nykypäivänä ylivoimaisesti lähin geneettinen ja ulkonäöllinen vertauskohde Etiopasta. Arabisaatio ei oikeastaan edes vaikuttanut edes absoluuttiseen BKT/asukkaaseen: se pysyi 500:na 1 – 1000 .Toiseksi Egyptin etelä-osat, kuten vauras ja mahtava Kush, olivat (ja ovat vieläkin, tosin vähemmässä määrin) ”mustia”, sillä niissä Etiopalainen perimä säilyi luonnollisesti dominoivampana. Kolmanneksi ohessa oleva taulukko todistaa että vaikka Egypti olikin vaurain valtio Afrikassa, ei sen osuus koko Afrikan BKT:sta ollut kuin n. 28% ja väestöstä n. 24%:

Maa-alue	BKT/asukas v. 1 jKR.	BKT/asukas v. 1000 jKR.
Egypti	500	500
Marokko	400	430
Muu Pohjois-Afrikka	430	430
Sahel ja Länsi-Afrikka	400	415
Muu Afrikka	400	400

Ottaen huomioon metsästäjä-keräilijöiden suhteellisesti suuren osuuden ja epäedullisen maantieteellisen sijainnin voitaisiin vetää johtopäätös että historiallisesti yhteiskunnat ovat taloudellisesti olleet paljon kukoistavampia Afrikassa kuin Aasiassa, ja uskon että tämä vain vahvistuu mikäli otamme vielä viimeistä kahta vuosituhatta pidempi näkökulma.

Ohessa oli vain muutama esimerkki historiankirjoituksen yksittäisistä eurosentristisistä piirteistä. En kuitenkaan vielä käsitellyt lainkaan miksi eurosentrismiä harjoitetaan.

1. Kulttuurisentrismi yhteiskunnallisena ilmiönä

Aivan aluksi on ymmärrettävä ettei kulttuurisentristinen piirre ole mitenkään ominainen euroopalle tai länsimaille, vaan on sivilisaatioissa alati toistuva piirre. Tämä ei kuitenkaan tee siitä hitusenkaan hyväksyttävämpää. Se toistuu useimmissa sivilisaatioissa sen yhteiskunnallisten vaikutusten takia: Kulttuurisentrismi vahvistaa käsitystä oman kulttuurin ylivertaisuudesta, ja siten edistää vahvaa kansallis-, kulttuurillis- tai/ja rotuidentiteettiä. Mutta nykyaikana nimenomaan eurosentrismi on siitä ainutlaatuinen, että sen vaikutukset ovat edullisia länsimaille myös toisellakin tapaa kuin oman kulttuuritsauvinistisen vaikutuksen kautta. Silloin kun eurosentrismiä iskostetaan ihmisiin joilla ei ole kykyä identifikoitua tarinan ”hyveellisiin” ts. kaukaasialaiseen, valkoiseen länteen, vaikutukset ovat päinvastaiset: historia jättää vaikutuksen oman kulttuurin alempiarvoisuudesta ja heikentää kansallisen- tai rotuidentiteetin muodostumista itsetuntoa kohottavalla tavalla. On ilmiselvää minkälainen maailmankuva muodostuu jos kaikki edistyksellinen kuvataan eurooppalaisperäiseksi, ja kaikki muut maat historiallisesti kahlittuna köyhyyteen ja kurjuuteen.

Tämä ei ole imperialismin satunnainen pikku paha joka on vain jesuiittikoulujen ja länsimaiden pyörittämien yliopistojen tiedostamaton sivutuote. Se on imperialismin yksi vahvistusmekanismi. Luodessaan kolonialisteille oikeutuksen ja vahvemman moraalin se toimii vastakkaisella tavalla sovellettaessa sentrismin kulttuuripiirin ulkopuolisiin. Se antaa kuvan kolonialistisista tahoista historiallisesti ylivoimaisina ja kolonisoiduista historiallisesti alivoimaisina niin kolonisoiduille kuin kolonisteille.

PS.

Filosofianopuksessani kerrotaan imelästi mitä ominaisuuksia ”aloitteleva filosofi tarvitsee” ja luetellaan 30 kiintopistettä, Thaleksesta Heideggeriin. Filosofin ominaisuuksia luetellessa listataan kolme: ”kyseenalaistaminen, keskustelu ja ihmettely”. Oleellisia ominaisuuksia kiintopistehenkilöiden valintaperusteiksi näyttävät kuitenkin olevan myös: ”yläluokkainen, valkoinen ja mies.”